Sitten vähän vähemmän iloisiin aiheisiin ja samalla vähän kuulumisiin. Tällä hetkellä on meneillään Rakkautta ja Anarkiaa -festivaali. Elokuvafestivaali siis, jos joku ei satu olemaan tietoinen asiasta. Tämän vuoden tarjonta ei suuremmin herättänyt mielenkiintoani ja olin pettynyt, kun Takeshi Kitanon Outrage Beyond ei festivaaleille ehtinyt. Viime vuonna tuli käytyä katsomassa Outrage ja siksi olisi ollut mukavaa nähdä toinenkin osa, mutta ehkäpä tuo tulee ihan tavalliseen levitykseen. Toivottavasti. Jos ei, niin onneksi aina on DVD.
Perjantaina kävin katsomassa tämän vuoden ainoan R&A-leffani, joka oli myös ainoa must see, toisin sanottuna Lee Hirschin dokumentti Bully. Dokumentin nimi kertonee selvästi, mitä aihetta käsiteltiin. Taisi muuten olla ensimmäinen dokumentti, jonka olen käynyt katsomassa elokuvateatterissa.
Olen pyöritellyt mielessäni paljon asioita, joita pitäisi sanoa, mutta nyt tietenkin kun kirjoittaa niin pää lyö tyhjää, as always. Koska elokuvan aiheena tosiaan on koulukiusaaminen, herätti se paljon ajatuksia kuten kyseinen aihe aina, eivätkä ne ajatukset ole positiivisuudella pilattu. Elokuvaa katsoessa oli helppo todeta, ettei ollut ainoa kenessä niitä ajatuksia heräsi, kun kuunteli ihmisten epäuskoisia naurahduksia ja huokauksia, puhumattakaan siitä, että kuulosti siltä kuin joku olisi itkenyt varmaan puolet elokuvan ajasta. Häntä ei siitä voi syyttää, koska se nosti tipan linssiin hyvin helposti.
Mielestäni dokumentti oli toteutettu hyvin ja se toi vähän liiankin hyvin ilmi sen karun toteuuden. Oikeasti kiusaaminen on asia, jota ei koskaan voi tuoda julki liian hyvin ja liian paljon, mutta kun.. argh. Tuli selväksi, ettei edes kuvausryhmä saa niitä kakaroita ajattelemaan ja käyttäytymään vaan toista voi piinata tuosta vaan kameroidenkin edessä. Toisaalta kannatti tehdä niin, sillä nyt on sitten julkisesti osoittanut, millainen osaa olla. Olisi aika hävetä. Totta puhuakseni ne hirviökakarat eivät olleet henkilöita, jotka herättivät eniten vihaa ja turhautuneisuutta elokuvaa katsoessa. Pahimpia kaikista ovat ne, joiden pitäisi suojella lapsia, toisin sanottuna koulun henkilökunta. Selitän yhden loistavana esimerkkinä toimivan kohdan elokuvasta: en muista mikä virka naisella tarkkaan ottaen oli, mutta kutsun tätä selvästi väärässä ammatissa olevaa naikkosta nyt mahdollisesti virheellisesti rehtoriksi. Hän pisti kiusaajan (korrektimpi ilmaus olisi pahoinpitelijä yms vastaava) kättelemään kiusaamaansa henkilöä ja pyytämään anteeksi, mutta ei meinannut saada kiusattua tarttumaan piinaajansa käteen. Kun jonkinlainen kättelyksi luokiteltava tapahtuma oli hoidettu, päästi rehtori kiusaajan menemään ja OTTI UHRIN PUHUTTELUUN. Siinä rehtori sitten hoki poikaparalle kuinka hän on aivan yhtä paha kuin kiusaaja, kun ei suostunut kättelemään kun toinen "pyysi anteeksi". Poika siinä yritti selittää kuinka hänen sydämensä on särjetty ja muuta mitä kiusaaja oli tehnyt, mutta ei, se naikkonen vain pysyi kannassaan ja hoki sitä kuinka kiusaaja on pahoillaan. Vitut, sanon minä.
Tuossa kiteytyy niin loistavasti se, missä mennään metsään ja miten läpimätä koululaitos osaa olla. Ei vain Yhdysvalloissa, jossa tuo tapahtui, vaan ihan joka paikassa. Kiusaajat saavat ymmärrystä ja kiusatut syyllistystä. Mikä ihme, etteivät kiusatut halua kertoa kenellekään, etenkään opettajille, jos vastalahjana saa kuulla olevansa ihan samanlainen kuin kiusaajansa?
Elokuvassa tuli ilmi myös toinen masentava ja huolestuttava kanta, tällä kertaa asialla oli herra, joka muistaakseni oli nuorisotuomioistuimem tuomari, tai jokin vastaava. Mielipide oli suoraan tulkittavissa niin, että kiusaaminen on vain fyysistä. Really?! Oikeastihan asia menee niin, että kukaan ulkopuolinen ei voi päättää, mikä on kiusaamista ja mikä ei. Totta kai on olemassa ne yleispätevät säännöt, mutta loppupeleissä jokainen ihminen suhtautuu niin omalla tavallaan, ettei sitä voi mennä päättämään mikä toisen mielestä tuntuu kiusaamiselta ja mikä ei.
Lakaistaan ongelmat maton alle niin niitä ei ole ja poissa silmistä, poissa mielestä. Ottakaa "vastuuntuntoiset aikuiset" pää pois sieltä perseestä jotta näette asiat niin kuin ne todellisuudessa ovat.
Onneksi elokuvassa käsiteltiin myös kolikon kääntöpuolta, sitä, että asioille myös yritetään tehdä jotain ja saada muutosta aikaan. Ainoa vaan, että muutoksen etujoukoissa ovat vanhemmat, jotka ovat menettäneet lapsensa tämän tehtyä itsemurhan kiusaamisen seurauksena. Mikä meni vikaan? Aivan. Se muutos olisi pitänyt tehdä ennen kuin kukaan olisi tehnyt itsemurhan. Jotain ongelman laajuudesta pitäisi kertoa senkin, että asialle on englannin kielessä jo oma termi: bullycide.
Kiusaaminen on asia, johon suhtaudun hyvn tunteella ja henkilökohtaisestikin, vaikka en oikeastaan koekaan itse joutuneeni koskaan kiusatuksi. Jotain pientä on ollut, mikä ei ole hurjan mukavalta tuntunut. Joskus pienenä esimerkiksi nimen vääntely ei ollut kivaa, mutta kas vain, nyt olen itse vääntänyt facebookissa nimeni samaan suuntaan. Nyt olisin vain ilahtunut samaisista väännöksistä.
Pullat eivät kuitenkaan olleet ihan niin hyvin uunissa kuin tuosta voisi tajuta, sillä olin se, joka oikeastaan poikkeuksetta valittiin joka paikkaan viimeisenä, sinä, joka on pakko ottaa mukaan. Toisin sanottuna oli ahdistavaa aina kun oli liikunnassa joukkuelajeja yms. Myös kaikki parijutut olivat suurta herkkua. Hauskintahan oli, kun oli kolmen tytön kaveriporukassa (ne hiljaiset outsiderit), niin sitten helposti huomasi, että kas, olenkin juuri se ylimääräinen. Jossain vaiheessa koulu meni siihen, että olin poissa niin paljon kuin mahdollista, sillä oli liian ahdistavaa olla aina yksin. Olin mestari keksimään tekemistä koulupäivien ajaksi, koska kotiin ei voinut jäädä lojumaan. Lopulta jopa luokanvalvoja otti puhutteluun, että onko kaikki hyvin. Tietenkin oli! Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät todellakaan helposti avaudu ongelmistaan muille. Lokinkakkahatun kuitenkin päähäni sain, joten liikaa en poissa ollut.
Yleensäkin olen hiljainen ja ujo, sekä jonkinaisteinen sosiaalifoobikko ja esiintymiskammoinen, ettei sekään koulussa olemista helpottanut. Totta puhuakseni olen tuntenut itseni onnelliseksi vasta sitten, kun pääsin pois koulusta. Se aiheutti vain ahdistusta ja masennusta. Tämä taitanee olla syy, miksi en hurjan innolla ole hakenut opiskelemaan. Olen yrittänyt, mutta samalla toivonut, etten pääsisi mihinkään, koska ajatus johonkin koululaitokseen päätymisestä ahdistaa liikaa. Se tuntuu vähän samalta kuin ajatus siitä, että joutuisi Azkabaniin ankeuttajien keskelle, jossa kaikki ilo imetään pois. Johonkin, mikä kadottaa onnellisuuden.
Onnellisuuden lisäksi olen saanut myös itsevarmuutta, mistä joskus ei ollut tietoakaan. Ei kai siinä itsevarmuutta pääsekään kehittymään jos huomaa olevansa aina se, joka ei kelpaa ja joka jää aina yksin. Joskus halusin olla lähinnä näkymätön ja ahdistuin ihmisten katseista (puhumattakaan siitä, ettei pystynyt edes hampurilaista tilaamaan ilman jotain ahdistusitkua, jonka myötä joku muu tilasi), mutta nykyään asia on toisin. Tykkään siitä, kun ihmiset toljottavat kadulla, vaikka joskus se kyllä osaa ärsyttääkin. Johtuu ehkä siitäkin, että nykyään osaan nähdä itseni jopa kauniina, vaikka se ei olekaan sana, jota kauheasti osaisin itseeni yhdistää.
Mikä auttoikaan aina selviämään yksinäiset välitunnit? Musiikki tietenkin. Se on auttanut ihan kaikessa, myös siinä, että olen viimein löytänyt itseni uudestaan ja olen rohkeasti juuri sitä, mitä olen sisäisesti aina ollutkin. Suurin kiitos kuuluu neiti Anna-Varneylle ja hänen musiikilleen.
Myös kiusaaminen on päätynyt laulujen aiheeksi, mikä on hienoa, sillä ei ole juuri parempaa keinoa saada asioita ihmisten tietoisuuteen. Toisinaan muusikolla voi olla lapseen/nuoreen paljon enemmän sanavaltaa kuin opettajalla tai vanhemmilla.
Heitän tähän nyt muutaman biisin aiheesta, ja jos tiedätte muita niin kertokaa ihmeessä, sillä "kerään" näitä.
Ensin oma suosikkini Ayreonin Day Eight: School ja loput vain listana, koska en halua täyttää tätä videoilla. En edelleenkään osaa upottaa niitä vaan ovat tuollaisia isoja -___- .
Billy Talent - Nothing to Lose
Blood on the Dance Floor - Rise and Shine
Limp Bizkit - Full Nelson
Shinedown - Bully
Tommi Läntinen - Syvälle sydämeen sattuu
Pearl Jam - Jeremy
P.O.D. - Youth of the Nation
Anteeksi jos on sekava ja liian pitkä teksti. Tästä aiheesta olisin voinut kirjoittaa paljon pidemminkin, mutta en usko, että kukaan jaksaisi lukea, vaikka aihe tärkeä onkin.
Luin koko tekstin ja puhuit kyllä asiaa. Voisinkin kertoa omaa kantaani asiaan ja omaa kokemusta aiheesta. Sori jos tulee kovinkin sekava kommentti. :D
VastaaPoistaOlin koko peruskoulun ajan kiusattu. Toki saattaa olla, että olen ollut pienempänä erittäin herkkä ja ottanut vähän kaiken itseeni mutta kiusattu todellakin olen ollut. Olen joutunut kestämään päivittäistä vähättelyä, pilkkaamista, tönimistä, kampittelua jne. Olen kuullut olevani tyhmä ja minut on aina valittu liikuntatunneilla joukkueeseen viimeisenä. Opin jo pienenä, etten voi luottaa kehenkään sillä minua puukotettiin selkään ja salaisuudet kerrottiin heti muille. Ylä-asteella sain pari kaveria, mutta muuten meno jatkui samalla tavalla. Mitäpä opettajat tekivät? Juuri niin kuin tuossa tekstissäsi kerroit sen rehtorin tehneen.. Ottivat minut ja kiusaajan puhutteluun, kysyivät kiusaajalta miksi teit sen, kiusaaja kielsi kaiken, lopulta käteltiin ja kiusaaja pääsi pälkähästä. Samanlainen tilanne on tullut yhdessä ammattiopistossa myöhemmin. Minä sen sijaan olen saanut vuosien kiusattuna olemisen jälkeen mielenterveysongelmia: masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja ahdistushäiriö. Minulle koulu on edelleen negatiivinen paikka jollain tavalla eikä toisaalta mikään ihme. Viime keväänä minulla oli erittäin paha olla ja keskeytin jälleen yhden koulutukseni, koska en vain pystynyt astumaan koulurakennukseen pelkojeni vuoksi. Tosin tällä kertaa tuntuu, että mulla on oikeasti ihana luokka, jossa mulla riittää kavereita joten mielikin on korkealla, enkä koe koulua ainakaan nyt pahana asiana.
Mutta joo. Kiusaaminen on aiheuttanut minulle henkisiä arpia jotka tänäkin päivänä vaikuttavat ainakin siihen, että minun on vaikea luottaa ihmisiin.
On pitänyt jossain välissä kirjoitella omaan blogiini asiasta, mutta en tahdo vatvoa menneessä. Olen tavallaan jo päässyt eteenpäin tapahtuneista asioista. Katkeruutta kiusaajiani kohtaan tuskin saan koskaan mielestäni pois enkä toisaalta haluakaan, vihani kun ovat ansainneet. 8)
Vaikka menneissä ikävissä asioissa ei pidäkään kieriskellä niin kiva että kuitenkin kerroit omista kokemuksistasi. "Tykkään" lukea niitä ja kerätä tietoa aiheesta mahdollisimman paljon. Pitäisi tietenkin olla joku supersankari pystyäkseen oikeasti tekemään asialle jotain, mutta haluaisin voida joskus vielä. Toki siinä on myös se, että kipeistä asioista puhumalla voi auttaa muita saman läpi käyneitä. Niin negatiiviset asiat pystyy kääntämään voitoksi.
PoistaEn tiedä ovatko opettajat oikeasti niin tyhmiä vai niin välinpitämättömiä, että luulevat jonkun kättelyn ja anteeksipyytämisen hävittävän ongelman tuosta vaan. Tavallaan toivon, että kyseessä olisi se tyhmyys, sillä se olisi jollain kierolla tavalla edes hieman hyväksyttävämpää kuin whatever-asenne.
Vaikka en samanlaista olekaan kokenut kuin sinä, niin kyllä itsellekin on jäänyt niitä negatiivisia seurauksia, kuten juurikin kyvyttömyys luottaa ihmisiin ja esimerkiksi siihen, että joku oikeasti voisi haluta olla kaverini. Yritin tuossa nyt vaan keskittyä positiivisuuteen, kuten muutenkin elämässä pitäisi yrittää.
Todella hienoa jos sinusta nyt tuntuu siltä, että koulussa pystyy viihtymään ja siellä on mukavia ihmisiä. Pidän peukkuja että viihdyt tällä kertaa loppuun asti! Jos niin onnekkaasti ei kuitenkaan käy niin se pitää aina muistaa, ettei mikään koulutus ole niin tärkeä kuin oma terveys ja hyvinvointi.
Yhteen asiaan voit ainakin arvista huolimatta luottaa, nimittäin siihen, että olet paljon hienompi ihminen kuin ne paskat! En toki tunne sinua mutta voin silti sanoa noin suoraan sydämestä <3
En ole kyllä vielä kuullutkaan koululaitoksesta, jossa osattaisiin hoitaa kiusaamistapauksia. Kyllä, olen ollut koulukiusattu ja muistan vieläkin kuinka huonosti näitä hoidettiin. Lukiossa ollessani kuulin kiusaamisesta keskusteltaessa parhaan tekosyyn miksei kiusaamiseen puututa: Opettaja ilmoitti että kiusaamiseen on vaikea puuttua koska se saattaa olla LEIKKIÄ. Anteeksi, mitä vittua? Kunnioitin kyseistä opettajaa maasta taivaaseen kunnes päästi tuon suustaan. Mitä helvettiä se haittaa jos puuttuu vaikkei se olisikaan oikeaa kiusaamista?? Ei se haittaa ketään mitenkään! Mieluummin puututaan liikaa kuin liian vähän! Kai se oli jonkin asteen imagokysymys 'olen nuori ja cool opettaja en puutu kiusaamiseen'. En tiedä mutta huonosti hoidetaan tätä asiaa kaikkialla.
VastaaPoistaYksittäisiä tapauksia ehkä onnistutaan hoitamaan, mutta kun se ei riitä. Sekään ei riitä, että kielletään tekemästä jotain, sillä kakarat ovat ovelia ja kekseliäitä. Tuossa elokuvassa oli sellainenkin tapaus, että opettaja kielsi kiusaajaa tyyliin lyömästä uhria. No, lyöminen loppui mutta kiusaaja jatkoi muilla keinoin, kun eihän niitä oltu kielletty.
PoistaOlen samaa mieltä tuosta, että on parempi puuttua turhaan kuin jättää puuttumatta lainkaan. Kai ne opettajat sitten pelkäävät joutuvansa itse ongelmiin, mutta helvetti, sitten olisi pitänyt hankkia itselleen joku toinen ammatti, jos on liian pelkuri hoitaakseen työtään kunnolla. Tuo on tosin vähän kaksipiippuinen juttu, koska opettajatkin on pantu nykyään aika ahtaalle. Lapset kun osaavat kiusata opettajiakin. Vähän taputtaa lasta olalle niin "opettaja lähenteli seksuaalisesti".
Omassa koulussani oli kerran aika lailla selvä oppilaat kiusaavat opettajaa -tapaus. Liimasivat haukkuvia lappuja selkään yms, mikä johti siihen, että opettaja lähti itkien koulusta eikä häntä siellä sen jälkeen tainnut enää näkyä. Opettaja oli sellainen herkän oloinen ihminen, mikä taisi tehdä helpoksi uhriksi samoin kuin herkät lapsetkin.
Tämä aihe herättää minussakin tunteita. Entisenä koulukiusattuna voin vain ihmetellä, miten vaikkapa johonkin Kiva koulu-tyyppiseen ohjelmaan osallistuminen muka poistaa koko ongelman. Poistaa vastuussa olevien aikuisten huonon omatunnon, sanon minä. En halua yleistää, jotkut harvat opettajat ovat minunkin kohdallani toimineet hienosti ja esimerkillisesti, vaan kun suuri osa kuitenkin taitaa olla näitä jotka ehkä jotenkin pelkäävät itse joutuvansa vaikeuksiin ja saavansa haukut kiusaajan vanhemmilta jos puuttuvat asiaan kuten kuuluisi. Mitä helvettiä, ei voi maailma olla pullollaan sellaisia pelkureita!
VastaaPoistaEi toki ole yksin syyttäminen aikuisia ihmisiä, kyllä se pienikin lapsi osaa olla hämmästyttävän julma. Sitten selitellään miten kiusaaja pönkittää omaa itsetuntoaan, tehdään melkein tekijästä uhri itsekin. Tällaisia asioita ei tule koskaan puolustella. Lohdutusta suo se fakta, miten kapeassa boksissa tulevat kiusaajat elämään koko loppuikänsä. Mieluummin olen mitä hyvänsä, kuin tuo ignorantti hymy kasvoillaan kulkeva kiusaaja, onnellinen sika.
Ai niin ja jos vielä haluat biisejä aiheeseen liittyen, Voltairen Innocent toimii hyvin vaikka onkin hieman kapea-alainen. Laajemmin tulkittuna sopii kenen hyvänsä lohtumusiikiksi, ei välttämättä vain artistin tyylistä tykkäävien.
On aika masentavaa huomata, miten monia on tosiaan kiusattu. Ei se tietenkään uutta ole, mutta kun asioiden ei pitäisi olla näin.
PoistaToiset opettajat tosiaan varmaan pelkäävät, mikä on sinänsä ymmärrettävää noiden tuossa ylemmässä kommentissani mainitsemien asioiden vuoksi. Toisaalta, itse jos olisin opettaja, niin puuttuisin seuraamuksista huolimatta, sillä omatuntoni kolkuttaisi ihan liikaa jos olisin katsonut sivusta kun avutonta lasta piinataan.
Tästä maailmasta ei löydy varmastikaan mitään niin julmaa kuin pieni lapsi. Lapset kun eivät välttämättä edes osaa ajatella tekojensa seurauksia niin edes se ei ole hillitsemässä.
Kiusaajilla ei tosiaan ole mitään puolustusta. Tavallaan ymmärrän sen, että jos vanhemmat hakkaavat lasta niin lapsi sortuu helpommin itsekin samaan, MUTTA kun on oma valinta, hakkaako muita vai haluaako olla parempi kuin omat vanhempansa. Kaikki pystyvät itse määrittämään sen, miten kohtelevat muita, elleivät nyt satu olemaan jotain sosiopaatteja.
Pitääpäs kuunnella tuo Voltairen biisi. Hassua itse asiassa, etten ole koskaan tullut tutustuneeksi Voltairen tuotantoon, vaikka nimellisesti ihan tuttu tapaus onkin.